Pääkirjoitus

 

MINUUKSIA, MUISTOJA JA TERAPIAA

 

Sosiaalipsykologina, psykologina ja ihmisenä sitä joutuu usein pohtimaan kysymystä minuuden, identiteetin tai persoonallisuuden eheydestä ja jatkuvuudesta. Onko käsitys itsestämme jatkuvasti tilanteiden vietävänä? Vai olemmeko piirteinemme aina pyrkimässä tilanteiden herroiksi? Miten jokin valinta, tapahtuma, sattuma, trauma tai yhteiskunnallinen muutos on vaikuttanut elämämme ja minäkuvamme rakentumiseen? Onko minuus enemmän kaoottinen järjestelmä vai tunnettuihin lakeihin perustuva termostaatti? Miten käsitys ajasta muokkaa identiteettiä? Onko elämä vain tässä ja nyt? Vai elämmekö ajan eri kerrostumissa samanaikaisesti ja limittäin? Miten paljon menneitä asioita on muistettavissa, paikannettavissa ja korjattavissa? Vai olisiko unohtamaan oppiminen ja nykyhetkeen keskittyminen kuitenkin paras lääke?

Amerikkalaisessa elokuvassa "Perhosvaikutus" (2004) käsitellään näitä ja monia muita mielenkiintoisia teemoja, jotka saavat tutkijan pohtimaan teorioidensa ja menetelmiensä mielekkyyttä. Psykologiaa opiskelevalla elokuvan päähenkilöllä on kyky muuttaa menneitä ikäviä tapahtumia. Tästä kyvystä seuraa kuitenkin aina uusia vaikeuksia ja ongelmia, joita ei voinut ennakoida. Muuttamalla yhden yksityiskohdan monia ihmisiä yhdistävästä traumatisoivasta tapahtumasta, hän saattaa kaikkien elämänkulun yhä uudelleen uusille raiteille. Läheiset kokevat elämässään useita vaihtoehtoisia rinnakkaisidentiteettejä, joista kukin on aina omassa kontekstissaan todellisimman tuntuinen. Lopulta mies kuitenkin luopuu päiväkirjoistaan, joiden avulla hän on saanut kyvyn esiin. Myöhemmin hänestä tulee menestyvä terapeutti. Koko homman ideana lienee se, että luopumalla jo lapsena elämää suuremmasta ihastuksestaan naapurin tyttöön, hän on vihdoin saanut kaikkien läheistensä elämän mallilleen.

Monet varmasti jossittelevat elämäänsä aina silloin tällöin. Jos en olisi tehnyt sitä ja sitä valintaa silloin, niin nyt olisin sitä ja sitä. Jos sitä tai sitä asiaa ei olisi tapahtunut, niin nyt kaikki olisi paremmin. Mutta kuten jo edellä otin esiin, niin eikö yhden asian muutos tuo mukanaan aina omanlaisensa muut tekijät? Ehkä muutenkin kuin elokuvissa.

Suomessa on tällä hetkellä käynnissä keskustelu eri psykoterapioiden tuloksellisuudesta. Tähän liittyy joukko moninaisia kysymyksiä: Onko vain pitkä psykoanalyyttinen terapia tie eheyteen? Vai pääsemmekö riittäviin tuloksiin ja työkykyisiksi lyhytterapialla? Onko oireettomuus liian kova vaatimus terapiahoidolle? Onko parantumisen arvioinnissa potilaan vai asiantuntijan arvio tärkeämpi? Miten psyykkisestä "sairaudesta" toipuminen voidaan määritellä? Mitä psyykkisellä kuntoutumisella loppujen lopuksi tarkoitetaan? Yhteiskunnallisesta näkökulmasta on myös herännyt kysymyksiä: Miten psyykkiset häiriöt kuormittavat yhteiskunnallista turvallisuuden tunnetta? Vai yhteiskunnallinen turvattomuusko kuormittaa psyykkisiä resursseja? Miksi yhteiskunnassa ei satsata rahaa ennaltaehkäisyyn? Onko mielenterveyspotilaat jätetty heitteille?

Janne Kivivuori kirjoittaa Tieteessä tapahtuu (5/2004) -lehdessä: "Psykoterapiakiistassa ei ole kysymys vain lääketieteen sisäisestä erimielisyydestä ja terveydenhuollon rahoituksesta, vaan näiden lisäksi myös freudilaisen liikkeen ja ihmiskuvan asemasta kulttuurissa ja yhteiskunnassa." Myös psykoterapiakoulutusta ollaan siirtämässä Psykoterapiakoulutustyöryhmän muistion mukaan yliopistoille ja ammattikorkeakouluille vuoden 2007 alusta. Näin on kaavailtu, mutta koulutusmuodot ovat vielä aika pitkälle avoimia.

Suomen psykologiliitto vaatii lyhytkestoisten psykoterapioiden korvaamista sairausvakuutusjärjestelmästä. Kela on tähän suostuvainen. Lehtitietojen perusteella Kela on tämän vuoden ensimmäisen neljänneksen aikana hylännyt yli 1600 kuntoutuspsykoterapiahakemusta, joten tarvetta ja kysyntää terapialle ainakin on. Kela korvasi vuonna 2002 kaikista sairauspäivärahoista (603 miljoonaa euroa) 15 prosenttia mielialahäiriöiden ja kaikkiaan viidenneksen mielenterveyshäiriöiden vuoksi.

Näin kuljemme kohti pimenevää syksyä, vaikka tätä kirjoittaessani olen vasta aloittamassa kesälomaani.

 

Helsingissä 29. 6. 2004

 

Jukka Tontti

jukka.tontti@helsinki.fi