Pääkirjoitus

 

PÄÄTOIMITTAJAN KANNANOTTOJA OSA 1

 

Kaksi vuotta tämän lehden päätoimittajana on opettanut minulle muutamia asioita. Ensinnäkin tämä lehden aloittava kirjoitus tulee aina laadittavaksi, ja tällä kertaa mielessä ei ole ainuttakaan ideaa. Varoituksen sanana sen verran, että tässä (pää)kirjoituksessa saatetaan viljellä ironiaa. En ole koskaan erityisemmin välittänyt pääkirjoituksista, joissa referoidaan käsillä olevan lehden sisältöä. Siihen tutustumiseen lukijoillamme on varmasti omaakin arvostelukykyä. Olen välttänyt ilmeisimpiä aiheita, joihin ikään kuin pitäisi juuri tällä hetkellä ottaa kantaa. Ehkä kuuluisista pilapiirroksista käytyyn keskusteluun löytyisi vielä psykologisia ja sosiaalipsykologisia näkökulmia, joita ei ole kulutettu loppuun. Lehden ilmestymistiheydestä johtuen kannan ottaminen on aina jälkijättöistä. Lintuinfluenssa on seuraava kriisi, jonka laadusta kukaan ei osaa vielä sanoa mitään. Ainakin siihen liittyy paljon psykologista epävarmuutta. Kun lehti vihdoin ilmestyy, on tämän aiheen esiin otto jo reilusti tapahtumien jäljessä.

 

Toiseksi olen oppinut jotakin lehden lukijoiden palautteesta ja samalla siitä, miten lehtiä luetaan. Palaute on ollut pääosin rohkaisevaa ja myönteistä. Esimerkiksi viime kesän juhlanumero sai paljon kehuja. Myös viime numero oli kuulemma kokonaisuudessaan luettava. Tällainen palaute aina ilahduttaa. Toki tärkeää on myös perusteltu kriittinen palaute. Sitten on henkilöitä, jotka lukevat lehden artikkelit, esitelmät, puheenvuorot ja kirja-arvostelut toimituksen kannanottoina. Tietenkin lehdessä julkaistava materiaali on aina viime kädessä päätoimittajan vastuulla. Mutta jos päätoimittaja kaikessa rajallisessa viisaudessaan päätyy, monen korjauksen ja stilisoinnin jälkeen, julkaisemaan keskustelupuheenvuoron, jossa otetaan provosoivasti ja jyrkästi kantaa, niin kirjoitus tulkitaan helposti lehden näkemyksenä kyseiseen asiaan. Vilpittömänä tarkoituksena on kuitenkin herättää keskustelua ja saada kasa vastineita toimitukseen. Joku äimistynyt asiantuntija jopa peruutti lehden tilauksen, koska oli eri mieltä yhden keskustelupuheenvuoron kanssa ja piti sitä asiantuntemattoman toimituksen kannanottona.

 

Toki näen tehneeni heppoisia ratkaisuja, tai en ainakaan ole puuttunut kaikkeen löysään argumentointiin, mihin olisi pitänyt. Tässä mielessä kannan nöyrästi itsesoimaukseni. Mutta puolustuksekseni sanon, että tämä on johtunut ennen kaikkea siitä, että näkisin lehden mahdollisuutena ärhäkällekin keskustelulle, vaikka en siis enää pidä sitä kovin todennäköisenä. Tämä ei johdu henkilökohtaisesta palautteesta, vaan vastineiden ja kommenttien puutteesta. Ainoa järkevä tapa on pyytää keskustelupuheenvuoroihin vastineet siten, että lehti julkaisee, ainakin aloituspuheenvuorot, samassa numerossa. Näin (uus)lukutaidottomatkin ymmärtävät, että kyse on keskustelun yrityksestä tai kirjoittajien näkökulmista, ei toimituksen kannanotosta. Lisäksi lehden harva ilmestymistiheys ei suosi ratkaisua, jossa ensin julkaistaan yksittäinen kannanotto ja sitten jäädään odottamaan reaktioita. Tämä keskustelevan psykologian lietsominen on välillä lähes yhtä vaikeaa kuin se, että kirjoittaja pyrkisi määräämään milloin hänen kovalevyllä piileskelevä vastineensa vielä julkaisemattomaan puheenvuoroon tulisi ilmestyä.

 

Kolmanneksi olen oppinut jotakin tieteellisestä kirjoittamisesta ja arvioinnin läpikäyvistä artikkeleista. Olen saanut mielenkiintoista palautetta sekä arvioitsijoilta, kirjoittajilta että lukijoilta. Paljon julkaistaan hyviä artikkeleita. Monissa ei sinänsä ole mitään uutta tietoa. Yhä uudelleen toistetaan samankaltaisia aineistoja, menetelmiä ja tuloksia. Harvoin artikkeleissa tai arvioinneissa pohditaan tutkimuksen taustaoletuksia ja tutkijoiden maailmankuvaa. Tämä koskee vielä suuremmalla painoarvolla kansainvälisiä julkaisuja. Viime kädessä kyseessä on julkaisuluettelojen pidentäminen ja tässä mielessä ansioituminen, missä ei ole sinänsä mitään vikaa: "Onko hyvä tutkija meillä yhä useammin henkilö, joka on rakastunut omien sitaatioindeksiensä laskemiseen omien oppilaiden kehityksen inspiroimisen jäädessä sivuraiteille? Katsomme haikeina Oxfordin ja Cambridgen menestyksen perään, mutta tunnemmeko sen pedagogisen kulttuurin, johon niiden toiminta on vuosisatoja nojautunut?", kirjoitti Helsingin yliopiston kasvatuspsykologian emerita professori Maijaliisa Rauste-von Wright Helsingin Sanomissa 23.10.2005.

 

Psykologia-lehden perusongelma, ja mahdollinen etu, on tietenkin se, että käytännössä meritoitumisen mittari on nykyään kansainvälinen julkaisutoiminta. Olen siis onnellinen jokaisesta toimituksen ja arvioinnin kriteerit täyttävästä artikkelista, vaikka tulokset eivät olisikaan mullistavia. Perustehtävämme on suomenkielisen tieteellisen psykologisen tiedon levittäminen. Tilausta olisi myös perusteiden pohdinnalle.

 

Helsingissä 2.3.2006

 

Jukka Tontti

jukka.tontti@helsinki.fi